+A Bovalliuksen historiaa
Säätiön historiasta on julkaistu Esa Ruuskasen toimittama kirja Bovalliusten perintö. S. ja A. Bovalliuksen säätiö 1905-2005. Kirjaa on saatavissa Bovalliuksen toimipaikoista. Bovalliuksen historiaa on luettavissa myös Huugo Nybergin 1919 kuuromykille toimittamassa kirjasessa Sofia ja Angelique Bovalliuksen muisto, josta seuraava katkelma:
Huugo Nybergin 1919 toimittamimien kirjoitusten mukaan:
Iloisena kertoi Angelique kotona sisarelleen, mitä hän oli nähnyt ja kuullut Tukholmassa. Nyt päättivät sisaret yhdessä perustaa kuuromykkäinkoulun Nikkarilaan. Nyt he aina ajattelivat tätä koulun perustamista. Siitä he keskustelivat istuessaan rukkinsa ja kangaspuittensa vieressä pitkinä talvi-iltoina Nikkarilan kotilieden lämmössä. Siitä he puhuivat toisilleen tyyninä, lämpöisinä, kesäisinä sunnuntai-iltoina istuessaan puutarhansa lehtimajassa. Ja tätä varten he aina vaan keräsivät ja säästivät rahojansa.
Keväällä v. 1871 matkusti Angelique- neiti Kuopioon kuurojen koulun kevättutkintoon. Siellä keskusteli hän opettajain kanssa, tapasi sukulaisensa, rovasti A. Borgin, sekä tutustui kuurojen opettajaan, neiti Amalia Roosiin (nyk. pastorin rouva Grönberg, kuuromykkäin ystävä Nurmeksessa). Siellä päätettiin, että neiti Roos syksyllä v. 1871 tulee Nikkarilaan ja kuuromykkäinkoulu siellä aloitetaan. Neiti Roos lupasi ruveta opettajaksi.
Pastorin rouva Amalia Grönberg, o.s. Roos, kirjoittaa tästä ensimmäisestä kuuromykkäinkoulu-yrityksestä Nikkarilassa seuraavaa: "Minäkin tahdon vähäsen kertoa vanhoja muistojani Pieksämäen Nikkarilasta sekä rakkaista täti Bovallius-vainajista. Ikäväkseni huomaan kuitenkin, että moni seikka on unohtunut muistoistani niitten vuosien aikana, jotka ovat kuluneet siitä, kun Nikkarilassa olin. Neiti Angelique Bovallius oli keväällä v. 1871 tutkinnossamme Kuopion kuuromykkäinkoululla. Silloin kypsyi hänessä ajatus perustaa kuuromykille oppilaitos hänen ja hänen sisarensa yhteiselle maatilalle Pieksämäen Nikkarilaan. Tutkintopäivän iltana tapasin hänet vielä tuomiorovasti Borgin pappilassa. Siellä päätettiin, että minä samana kesänä elokuussa saapuisin Nikkarilaan alkamaan ja järjestämään tuota koulua.
Siihen aikaan ei vielä ollut rautatietä Kuopioon eikä Pieksämäellekään. Oleskeltuani alkukesän vanhempieni luona Kuhmoniemellä, matkustin minä siis hevoskyydillä sieltä Kuopion kautta Pieksämäelle. Nikkarilaan saavuin elokuun 3 p:nä. Herttaisen ystävälliset neidit Angelique ja Sofia Bovallius ottivat vastaan minut sydämellisimmästi. Minut esiteltiin myöskin eräälle heidän sukulaiselleen, pietarilaiselle rouva Adolfssonille, joka tyttärineen vieraili Nikkarilassa. Sen jälkeen sain heti tutustua uusiin, tuleviin oppilaisiini. Heitä oli 2 sisarusta, kuuromykkiä kumpikin, toinen 11, toinen 10-vuotias. Vanhempi sisar oli harvinaisen lahjakas ja pirteä. Nuorempi sitä vastoin oli miltei tylsä. Oppikirjat ja kuvakokoelmat, joita täti Bovalliukset olivat koulua varten tilanneet, odottivat jo valmiina. Seuraavana päivänä kävi täti Angelique kirkolla noutamassa erään nuoren tytön, Sofia Uhlström'in, jonka piti sitten syksystä alkaen tulla Nikkarilaan talousapulaiseksi sekä, minun lähdettyäni, kuuromykkälasten opettajaksi.
Pian alkoi työnsä tämä pieni oppilaitos, jossa oli 2 oppilasta ja Sofia Uhlström kuuntelijana. Niinä aikoina käytimme Kuopion kuuromykkäin koulussa viittomia opetuksessa. Mielestäni oli niitä käytettävä täälläkin. Teimme työtä kaikki innolla ja sydämen riemulla. Ja kun vanhat täditkin sukankutimet hyppysissään ja iloa säteilevin silmin tulivat opetusta katsomaan, niin lisäsi se työintoamme. Pikku Maria - se muistaakseni oli vanhemman oppilaan nimi - oli pirteä, yksitoistavuotias tyttönen, mutta vallaton, itsepäinen ja utelias. Muitten pikku syntien ohessa oli hänellä tapana palvelijain suureksi kiusaksi hiipiä saunaan katsomaan kun miehet siellä kylpivät. Kiellot eivät auttaneet. Tädit ja minä päätimme siis yhdessä, että jos Maria ei tee parannusta eikä lakkaa tirkistelemästä saunan ovesta miesten kylpiessä, niin annetaan hänelle hyvä selkäsauna. Eräänä iltana raastoi eräs palvelijatar luokseni tupaan taaskin tuon pienen, uppiniskaisen rikollisen, joka oli tavattu itse kielletyssä teossa. Jäimme kahden kesken vähäksi aikaa. Tyttö sai kunnollisen kurituksen. Äänetönnä hän sen kesti. Odotin, että hän nyt suutuksissaan ja peloissaan livistäisi käpälämäkeen. Mutta hämmästyin ja tulin liikuttuneeksi, kun pieni oppilaani hiipi syliini, kietoi kätensä kaulalleni ja kyyneleisin, anteeksipyytävin silmin selvästi osoitti katuvansa rikostansa ja haluavansa tulla tottelevaiseksi lapseksi.
Seuraavan päivän iltana kävimme, täti Angelique ja minä, pappilassa. Kun sieltä palasimme, oli pieni Maria meitä portilla vastassa, avasi sen ja ojensi minulle rattaille pienen tuokkosen punaisia mansikoita, joita hän meidän poissa ollessamme oli poiminut. Selvästi huomasimme Mariasta, miten terveellistä kuritus hänelle oli. Hän koetti sen jälkeen olla tottelevainen tädeille ja minulle. Kiltti tyttöseni kiintyi minuun siitä saakka niin läheisesti, että hän seurasi minua kaikkialle minne ja milloin vaan voi.
Usein, toisten jo levolle mentyä, istui täti Angelique minun kanssani kauniissa humalamajassa, joka oli tätien suuren, hyvin hoidetun puutarhan kaunistus. Siinä avasi hän usein sydämensä minulle. Tädeillä oli ainoastaan kaukaisia sukulaisia, äsken mainittu pietarilainen rouva ja hänen kaksi tytärtään. Täti lausui kerran: "Jos he saisivat periä omaisuutemme, niin olisi siitä heille enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Olemme sen takia päättäneet lahjoittaa kaikki varamme johonkin hyväntekeväiseen tarkoitukseen. Serkkumme, rovasti Aron Borgin kanssa olemme asiasta keskustelleet. Hän on, kuten tiedät, harras kuuromykkäin ystävä. Hän otti minut mukaansa keväällä koulunne tutkintoon. Siitä alkaen on sisarelleni ja minulle selvennyt, että Jumala tahtoo meidän käyttämään Hänen meille antamansa lahjat juuri kuuromykkäraukkojen hyväksi."
Nyt olivat tädit siis saaneet jotain suurta ajattelemisen aihetta. Heille oli kirkastunut ihana tehtävä, päämäärä jonka toteuttamiseksi he elivät. Sen hyväksi eläessään ei heidän mieltänsä katkeroittanut, vaikka tuntemattomat ja tylyt ihmiset sanoivat heitä ahneiksi saitureiksi. Heidän ajatuksensa oli perustaa maatilalleen vaatimaton koulukoti kuuromykkäpojille ja tytöille.
Lapsille piti siinä annettaman kouluopetusta. Mutta sen ohessa piti heitä totuttaa ahkeraan työhön yhteisessä kodissaan, Nikkarilan taloudessa. Kun pojat kasvaisivat suuriksi, saisivat he raivata itselleen Nikkarilan maille omat torpat, jos heillä olisi halua ja kykyä maanviljelykseen. Tytöt jäisivät koko iäkseen Nikkarilan taloon. Oliko Angelique-täti lapsellinen, tai olinko minä pikkuvanha, sitä en voi tietää, mutta hauskaa meillä oli yhdessä rakennellessamme pilvilinnoja ja kuvitellessamme elämää Nikkarilassa tulevina aikoina. Pieksämäellä kului minulta kuukausi hauskasti ja miellyttävästi. Päätettiin, että Sofia Uhlström seuraisi minua Kuopioon, jossa hän koko syyskuun ajan tutustuisi koulussamme kuuromykkäin opetukseen. Sovittiin, että hän asuisi minun luonani. Meillä oli täyshoidossa silloin 3 kuuromykkäinkoulun oppilasta. Siten olisi hänellä tilaisuus jokapäiväiseen seurusteluun kuuromykkäin kanssa.
Tuli eronhetki Nikkarilasta. Hevonen jo odotti portaitten edessä. Sofia Uhlström ja minä otimme sydämelliset jäähyväiset tädeiltä, lapsilta sekä talon muulta väeltä ja nousimme rattaille. Ne olivat täynnä leipäpusseja, voipyttyjä, lihamöhkäleitä, sukkalankoja ja kaikenlaista muuta hyvää, jota tätien hyvätahtoisuus oli keksinyt. Sen lisäksi antoivat tädit meille hyvät matkarahat ja minä sain suuren, liian suuren palkan kuukauden työstäni. Enkä milloinkaan unohda kuinka tädit nenäliinoillaan meille jäähyväisiä huiskuttivat niinkauan kun voimme heitä vähääkään nähdä. Ne jäähyväiset olivatkin viimeiset minulle.
Kuinka kauan Sofia Uhlström toimi opettajana Nikkarilassa ja miten hän työssään onnistui - sitä en tiedä. Jo seuraavana keväänä matkustin valtion varoilla ulkomaille sokeainopetusta oppimaan. Seuraavana syksynä minut nimitettiin Helsingin sokeainkoulun johtajattareksi. Kuulin myöhemmin, että tädit panivat pienen kuuromykkäystävämme, Marian, Kuopion kuurojen kouluun. Arvelin sen johdosta, ettei Sofia Uhlström ehtinytkään opettamaan kuuromykkiä, vaikkakin hän kenties jäikin Nikkarilaan. Luulinpa jo täti Angeliquen ja minun ihanain pilvilinnojen tyhjiksi rauenneen. Voitte kuvitella mikä iloinen hämmästys yllätti minut, kun muutamia vuosia sitten eräs oppilaani Kasvatusopillisesta keittokoulusta Helsingistä ilmoitti minulle saaneensa opettajattaren viransijaisuuden Nikkarilan kuuromykkäinkodissa Pieksämäellä!
Se pieni siemen, mikä kevättutkinnossa Kuopion kuuromykkäinkoulussa v. 1871 kylvettiin Angelique Bovallius'en sydämeen, oli sittenkin itänyt! Siitä kasvoi elinvoimainen taimi, joka jo monta vuotta hyvästi hoidettuna on versonut suureksi puuksi. Ja sen suojassa moni turvaton kuuromykkätyttö on saanut, ja vastedeskin Jumalan avulla on saapa, kehittyä työkykyiseksi, hyödylliseksi yhteiskunnan jäseneksi. Jumala siunatkoon Nikkarilan kuuromykkäkotia!
Neiti Roos palasi työhönsä Kuopioon. Mutta neidit Bovallius ajattelivat vielä enemmän miten he vast'edes perustaisivat kuuromykkäinkoulun Nikkarilaan. He huomasivat, ettei koulu voi alkaa heidän eläessään. Heillä ei ollut vielä niin paljon rahaa. Sentähden he päättivät, että koulu perustetaan Nikkarilaan vastedes heidän kuoltuaan. Ja he päättivät koko elämänsä ajan koota rahaa sitä varten.
Sofia ja Angelique Bovalliuksella oli hyvä, uskollinen ystävä, rouva Hilda Gejtel. Hän oli kotoisin Pieksämäeltä ja oli Nikkarilan neitien nuoruuden tuttava. Hän asui Jyväskylässä. Hänelle kertoivat neidit kaikki ajatuksensa. Häneltä kysyivät he neuvoa vanhuudessaan raha-asiain ja talouden hoidossa y.m. Häneltä pyysivät he neuvoa kuuromykkäkoulun perustamisenkin suhteen. Kun neidit olivat jo vanhat ja kuolema näytti lähestyvän, niin kutsuivat he rouva Gejtelin luokseen. He tahtoivat tehdä testamentin, jossa määrätään millä tavalla heidän rahansa ja tavaransa jaetaan heidän kuoltuaan. Rouva Gejtel auttoi heitä testamentin kirjoittamisessa. Tämä testamentti on hyvin kaunis. Siitä näemme kuinka hyväsydämiset, auttavaiset ja jalomieliset Sofia ja Angelique Bovallius olivat ja kuinka kauniit ajatukset liikkuivat heidän sydämissään.
Neiti Bovaliuksilla ei ollut ketään läheisiä sukulaisia. Oli vain muutamia kaukaisempia sukulaisia. Heille määräsivät neidit annettavaksi muutamia kymmeniä tuhansia markkoja rahaa sentähden, että olivat saaneet Nikkarilan talon perinnöksi vanhemmiltaan. Mutta koko muun omaisuutensa, jonka nuo kaksi hiljaista naista määräsivät Nikkarilaan perustettavan tyttöjen kuuromykkäkodin rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi. Heiltä jäi omaisuutta noin puolen miljoonan eli 500,000 mk:n arvosta.